Koulu vai pieni armeija?

Olen nyt siis ehtinyt käymään koulua yhden kokonaisen viikon ja paljon on ehtinyt tapahtua. Mutta on yksi asia johon olen erityisesti kiinnittänyt huomiota tämän viikon aikana. Nimittäin se, etten ole enää aivan varma olenko oikeasti koulussa vai intissä.
Alkuun ajattelin näin jo ensimmäisenä päivänä kun seisoimme kaikki (koko koulu) suorissa jonoissa (salin lattiassa on viivat jotta jonot ovat varmasti suorat) ja kaikkien kumartaessa täysin samaan aikaan. Eikä sekään oikeastaan haitannut tunnelman luomista että joka tunti kaikki nousevat tunnin alussa ja lopussa yhtä aikaa seisomaan ja kumartavat (saman aikaisesti tietenkin).

Mutta ensimmäisenä päivänä en ollutkaan vielä ollut liikuntatunnilla. Meillä on Suomessa sellainen asia kuin yleinen asevelvollisuus... Mutta ei Japanissakaan tästä käsitteestä aivan tietämättömiä olla. Täällä se vain kulkee nimellä liikuntatunti. Tällä hetkellä minulla on ollut kaksi 50 min mittaista liikunnantuntia ja olemme kerenneet jo harjoittelemaan mm. suoriin riveihin juoksemista, ryhti lepo tyyppistä soopaa sekä tänään marssimista.


Tänään tunnin jälkeen opettajani kysyi minulta, että eroaako suomalainen ja japanilainen liikuntatunti toisistaan. En oikein tiennyt mitä sanoa siihen välttämättömöön jatko kysymykseen "Miten".

No jos sitten muuten koulusta... Olen siis nyt istunut viikon koulussa enkä ole oikeastaan ymmärtänyt yhtään mitään. Se on oikeastaan paljon raskaampaa kuin voisi kuvitella. Herään joka aamu klo 5.40 jotta ehdin kouluun puoli yhdeksäksi ja kotiin pääsen siinä kuuden maissa. Ja tuolla välillä istun pulpetin takana ja joko tuijotan opettajaa, ikkunaa tai luokkalaisiani. Joskus opiskelen japania tai teen jotain kouluhommia sinne suomen puolelle.

Ja tällä hetkellä miulla on pienimuotoinen ongelma koulun jälkeisten kerhojen kanssa. Minulla olisi tällä hetkellä kaksi hyvältä kuulostavaa vaihtoehtoa cheerleading tai jousiammunta. Toisaalta molemmat ovat älyttömän huonoja vaihtoehtoja, koska ne ovat urheilua, joten luultavasti joudun norkumaan koululla aivan yli pitkiä päiviä ja toisekseen en ole hyvä minkään näköisessä urheilussa (ainakaan enää). Oikeastaan ehkä kääntyisin enemmän jousiammunnan puoleen, mutta tällä hetkellä puolet tutuistani ovat cheerleading kerhossa ja jousiammunta on kovin poika voittoinen kerho (lähes jokainen koulumme poika karttaa minua kuin ruttoa, koska he pelkäävät joutuvansa puhumaan englantia). Mutta saapi nähdä kuinka tässä sitten käykään ^^

Veera

Muutosta kerrakseen

Unohdin erään asian viimekertaisesta postauksesta. Jotkut voivat ajatella sen olevan pikku juttu mutta kukaan, joka tuntee minua yhtään paremmin voi todetta ettei se ole. Minä nimittäin kävin karaokessa. Ja ei, minua ei pakotettu sinne enkä joutunut sinne "kielimuurin" takia vahingossa. Minulta kysyttiin selkeällä englanninkielellä haluanko lähteä karaokeen ja minä suostuin... Ja minä lauloin kokonaisen yhden biisin ^^ Mutta jos tässä ei ollut tärpeeksi kyseenalaistamaan mielenterveyttäni niin toissapäivänä kävin uudelleen karaokessa. Ja ensimmäisellä kerralla olimme karaokessa kahden amerikkalaisen vaihto-oppilaan kanssa jotka lähtevät muutaman kuukauden päästä kotiin, mutta toissapäivänä meitä oli 6. Amerikkalaiset tytöt kaksi AFS vaihtaria ja yksi japanilainen. Ja tuolloin lauloin 3 kappaletta jos en aivan väärin muista.

Tällä hetkellä perheeni on myös ottanut tehtäväkseen värittää vaatekaappiani. Olimme eilen host äitini ja siskoni kanssa ostoksilla. Paikka oli joku paikallinen H&M tai jtn. Ja siellä sitten he keskenään päättivät, että "nyt Veeran vaatekaappi saa väriä". Ja sitten kiertäessämme kauppaa he osoittivat joka ainoaa värikästä vaatettä ja kysyivät, että "eikö tämä olisi söpö?". Kerran he jopa erehtyivät osoittamaan kirkkaan oranssia villapaitaa. Ja lopulta päädyin ostamaan yhden vaaleanpuna/mustan hameen.

Ja jos ajatellaan, että olen ollut täällä muutaman viikon niin voitte kuvitella mitä ehtii vielä tapahtua vuoden aikana ^^

Ja sitten johonkin aivan muuhun. Tänään oli ensimmäinen päivä koulussa. Olen tavannut kaksi rinnakkais luokkalaistani jo aikaisemmin ja he opastivat minut tänään alkuun. Minulla on suhteellisen pitkä koulumatka, vaikka kävelemistä ei onneksi ole yhtä paljon kuin suomessa. Joudun ensin ottamaan bussin täältä Higashikaguran perukoilta Asahikawan asemalle ja sieltä vaihdan sitten bussiin jolla pääsen kouluun. Kokonaisuudessaan matka kestää noin tunnin. Jokseenkin rasittavaa on kuitenkin se, että kaikki jotka kuulevat minun asuvan Higashikagurassa ensin kauhistelevat sitä, kuinka pitkä matka se on ja sen jälkeen sitä, että olen tyttö ja joudun matkustamaan niin pitkän matkan. Jotenkin minun paksuun kallooni ei vain millään mahdu tuo ajattelutapa. En vain kykene näkemään sitä, miksi se olisi jotenkin eri asia jos olisinkin poika...

Ja tänään minulla oli kolme "puhetta". Käydessäni koululla viimeviikolla hoitamassa käytännön asioita ennen koulun alkua minulle ilmoitettiin, että minun täytyy pitää kolme puhetta. Yksi opettajille, yksi omalle luokalle ja yksi koko koululle. Siinä vaiheessa minulle heräsi pienimuotoinen paniikki. Niin kuin jotkut ehkä tietävätkin, minä vihaan puheita yli kaiken. Söisin mielummin litran sitä aiemmin mainitsemaani miso keittoa kuin pitäisin yhtäkään puhetta. Mutta valitettavasti minulle ei annettu vaihtoehtoja. Joten valmistelin siis lyhyen puheen (ajattelin hiukan livistää ja tehdä ainoastaan yhden puheen ja esittää sen kaikkissa tilanteissa) joka oli noin kahden minuutin mittäinen. Sitten päästyäni kouluun kävi ilmi, että minun täytyi vain esittäytyä sekä luokalle, että opettajille ja koko koulullekaan puheen ei tarvinnut olla juuri muuta kuin kiitos ja kumarrus. Olin jokseenkin helpottunut siinä vaiheessa kun opettajani totesi, että esittäydy heille. ^^

Ja jos näinä ensimmäisinä viikkoina olen saanut kuvaa japanilaisten avuliaisuudesta niin tänään sain suhteellisen hyvän kuvan siitä, kuinka japanilaiset nuoret suhtautuvat ulkomaalaisiin... Tottakai minua oli varoitettu jo etukäteen siitä, että tulisin herättämään hämmennystä koulussa mutta jotenkin se on eri asia kuulla jonkun sanovan sen tai nähdä joku muu kirkuvan tyttölauman piirittämänä, kuin itse kokea se.

Tänään jo bussissa se oli jokseenkin häiritsevää, mutta vasta päästyäni kouluun se tuli tosissaan ilmi. Satuin liikkumaan Higashikagurasta tulevan tytön kanssa, joka tuntui tuntevan suhteellisen ison osan koulun kakkosluokkalaisista ja joka ainoa kerta kun pysähdyimme jonkun kohdalle, ensin tuon jonkun katse kiinnittyi minuun uteliaana ja sitten kun sanoin että huomenta niin katse muuttui usein hämmästyneeksi tai sitten kauhistuneeksi. Varsinkin pojat ovat näköjään suhteellisen ujoja, joten tänään kaikki vain katsoivat kaukaa. Ja luulen että vieressäni istuva poika sai halvauksen kun opettajamme käski häntä kääntämään minulle englanniksi jos en ymmärtänyt jotain. Hänen onnekseen en pyytänyt käännöstä mistään sillä en ymmärtänyt mitään mitä opettaja sanoi, joten tyydyin vain tuijottamaan ulos ikkunasta ja liikkumaan silloin kuin muutkin oppilaat liikkuivat. Jokseenkin jäi asiat hiukan epäselviksi. Mutta huomenna taidan viettää koko päivän englannin opettajien seurassa, joten voin varmasti kysyä heiltä ^^

Tämä taitaa olla tässä  tällä kertaa ^^
Veera

Iso kaupunki ja pienet ihmiset

Nyt täällä on siis oltu kaksi viikkoa? Ei edes sitä. Ja silti tuntuu siltä kuin olisin ollut täällä ikuisuuden.

Nyt olen saanut nuo kuvat vihdoin siirrettyä koneelle joten kai niitä voisi tännekin lisäillä. Tuo kuva on otettu Tokiosta meidän hotellimme ulkopuolelta. Nyt enää odotellaan sitä vaihetta, kun täälläkin alkaa näyttää tuolta. Siihen voi kyllä mennä pieni hetki, koska ainakin toistaiseksi lunta on vielä metritolkulla maassa ^^

Mutta niin kuin jotkut varmasti jo tietävätkin olen ollut viimeiset kuusi päivää toisessa perheessä erään AFS:n työntekijän luona. Ja voin luvata, että nuo kuusi päivää ovat olleet kovin mielenkiinotisia. Nimittäin nainen, jonka luona asuin ei puhunut lainkaan englantia. Tai oikeastaan en ole aivan varma eikö hän vain halunnut puhua englantia, vai eikö hän oikeasti osannut. Mutta luulen jälkimmäisen vaihtoehdon olevan oikea.

Viimeiset kuusi päivää minua on riepotettu ties missä. Juuri koskaan en ole ollut aivan varma mihin olemme olleet matkalla ja kyllä sitä on kaikkialle päädyttykin. Olen kiertänyt muunmuassa Asahikawan eläintarhan, Asahikawan suurimman ostoskeskuksen (ja uskokaa huviksenne, että ei ole mikään kämänen Kamppi tai Foorum) sekä paikallisen "Heurekan" (jonne päädyin täysin vahingossa. Ilmeisesti minulta oli kysytty haluanko lähteä sinne ja tapani mukaan hymyilin ja totesin että "hai" jonka jälkeen löysin itseni seisomasta rakennuksen edessä, jossa luki "Asahikawa Science Center")

Toissa päivänä päädyin myös Japanilaiseen "kylpylään". Minulle kerrottiin, että olemme menossa "onsenille" ja jokseenkin kuvittelin, että menemme Asahikawan rajojen sisälle, mutta ilmeisesti olin väärässä. Matkustimme bussilla puolitoistatuntia "onsen kylään". Ihmettelin itsekseni, että miten kukaan viitsii matkustaa puolitoista tuntia jonnekin josta pitää tulla samana päivänä takaisin. Ja olin taas väärässä. Joku oli ehkä kertonut minulle (en voi olla aivan varma) että jäisimme sinne yöksi. Siinähän sitten kun olin jättänyt kaiken kotiin paitsi pyyhkeen ja lompakon...

Täällä ollessani olen myös saanut osuuteni joskus jopa super hyvästä ruoasta. Kuvittelin tänne lähtiessäni, ettei tästä tule mitään, koska en tykkää japanilaisesta ruoasta. Mutta loppujen lopuksi ruoka on ollut toistaiseksi siedettävää, yleensä jopa hyvää. Ainoa ruoka (toistaiseksi), jota en tämän vuoden jälkeen halua enää koskaan nähdä on misokeitto. Merilevä ei tosiaankaan ole minun juttu ja viime viikolla sain sitten osakseni misokeittoa, jossa merilevä oli jauhettu sellaiseksi mukavaksi liejuksi ja sen lisäksi siellä oli sieniä. Siinä oli ensimmäinen kerta, kun minun teki todella mieli sanoa, että en syö. Mutta söin kuitenkin. Enkä kuollut. Vaikka lähellä olikin ^^

Täällä ollessani olen saanut myös kokea japanilaisten taipumuksen ottaa kuvia kaikesta. Ylhäällä olevassa kuvassa on Hiroma-san, jonka luona olen viettänyt viimaiset kuusi päivää ja tällä hetkellä hänen Facebookissaan on enemmän kuvia minusta kuin minulla itselläni... Missä tahansa olimmekaan aina hänellä oli kamera kädessä ja "Beera, Beera. Sashin!" (suomennettuna "Veera, Veera. Kuva") Ja kai siihen alkaa pikkuhiljaa tottumaan.

Siinä on muutama kuva myös sieltä Onsen kylästä ^^

Tuossa "väliaikais perheessä", jossa olin viimeviikolla asui myös isovanhemmat saman katon alla. He puhuivat tietenkin pelkkää japania, joten en juurikaan ymmärtänyt, mitä he puhuivat, mutta kerran lähtiessämme ravintolaan kuuntelin isoäidin puhuvan. Olen tänä lyhyenä aikana tottunut tunnistamaan sanat, jotka viittaavat siihen, että minusta puhutaan. Ja tuolloin puhuttiin minusta. En ymmärtänyt isoäidin puheesta mitään muuta kuin miljoonaan kertaan toistuvan sanan "õkii". Sana tarkoittaa isoa. En ole aivan varma sen käyttötarkoituksesta, mutta ainakin sitä voidaan käyttää esimerkiksi huoneesta, joka on suuri. Että kaikki te jotka luulette että minä olen lyhyt tai pieni niin tässä on teille toinen mielipide. (Ja ei minulla ei ollut korkokenkiä jalassa)

Eiköhän siinä ollut tarpeeksi tältä kertaa ^^
Anteeksi tuo kielien sekoittaminen keskenään mutta jokseenkin on hankala pysyä yhdessä kielessä kun täällä tottuu käyttämään kolmea ^^

Kiitos ja kumarrus ^^
Veera